HISTORIAA

(Kuvat: Museovirasto)

Lyhyesti

Iin seurakunta on Pohjois-Pohjanmaan kolmanneksi vanhin seurakunta. Ensimmäiset kirjalliset maininnat Iin seurakunnasta löytyvät jo 1370- luvulta. Suurimmillaan Iin seurakunnan alueet ovat ulottuneet Simosta Liminkaan ja Perämeren rannalta aina Venäjän rajalle asti. Iin seurakunnasta itsenäisiksi seurakunniksi on erotettu Haukiputaan, Kiimingin, Ylikiimingin, Pudasjärven, Taivalkosken, Kuivaniemen ja Yli-Iin seurakunnat. Vuoden 2007 alussa historianpyörä liikahti muutaman pykälän taaksepäin, kun Kuivaniemen seurakunta liittyi takaisin Iin seurakuntaan kappeliseurakuntana.

Kirkkoja Iissä on nykytiedon mukaan ollut kahdeksan, josta yksi on ollut Uiskarissa, kaksi Illinsaaressa ja kaksi Kirkkosaaressa ja nykyisellä kirkon paikalla on jo kolmas kirkko.

Tänä päivänä Iin seurakunta on noin kahdeksantuhatjäseninen kasvava seurakunta. Seurakuntaa palvelee kolme pappia, kaksi diakoniatyötekijää, kaksi kanttoria, perhetyöntekijä, nuorisotyönohjaaja, kaksi lastenohjaajaa ja heidän lisäkseen kolme toimistotyöntekijää ja neljä vahtimestari-emäntää.

Iin seurakunnan työn tavoite on, että Vapahtajan opettama lähimmäisen rakkaus toteutuisi seurakuntalaisten elämässä ja - että seurakunta saisi elää lähellä seurakuntalaisia heidän iloissaan ja suruissaan puhutellen, rohkaisten ja lohduttaen Jumalan sanalla ja sakramenteilla.

Iin seurakunnan historiaa

Seurakunnan synty ajoittuu Pähkinänsaaren rauhan jälkeiseen aikaan, jolloin poliittisilla ja kirkollisilla johtajilla oli tarve liittää Pohjanlahden perukka Ruotsin ja roomalaiskatolisen kirkon yhteyteen. Täällä Perämeren rannikolla elettiin yli 200 vuotta yleispoliittisten rajaristiriitojen varjossa. Tilanne rauhoittui vasta Täyssinän rauhansopimuksen mukana vuonna 1595.

Ii mainitaan kappeliseurakuntana Kemin rinnalla vuodelta 1374 olevassa asiakirjassa. Seurakunnan synty voidaan ajoittaa vuosien 1340 ja 1374 väliseen aikamaastoon, koska vuodelta 1340 olevassa Pohjanmaan seurakuntien kymmenyssäännössä Iitä ei vielä mainita Salon ja Kemin kappeliseurakuntien yhteydessä. Varhaisimpana aikana Ii kuului Pietarsaaren ja sittemmin Kemin emäseurakuntaan. Seurakunta itsenäistyi joskus vuosien 1445 ja 1477 välillä. Itsenäisenä kirkkoherrakuntana Ii mainitaan ensimmäisen kerran piispa Konrad Bitzin kirjeessä 9.9.1477. Liminkaa ja Iitä voidaan siis pitää saman ikäisinä seurakuntina. Näiden emäpitäjien välinen raja kulki jossakin Oulun ja Kellon välillä.

Perimätiedon mukaan Iihin ensimmäinen kirkko sijaitsi Illinsaaressa ns. Suutarinniemellä. Siihen viittaa Illinsaaresta vuonna 1893 löytynyt kookas, keskiaikainen tinasta tehty kannu. Saaressa oli vielä 1600-luvulla vanhaa kirkkomaata. Yhtä hyvin vanhinta kirkonpaikkaa voidaan etsiä Kruununsaaresta eli Satamasaaresta, joksi nykyistä hautausmaasaarta kutsutaan maanmittari Klaus Klaunpojan vuonna 1648 tekemässä kartassa. Keskiajalla jouduttiin täällä rakentamaan ainakin kolmasti Herran pyhäkkö.

Kirkkosaaresta siirryttiin 1500-luvulla mantereelle, Iin Haminaan. Mutta täälläkään se ei ollut turvassa karjalaisten hävitykseltä vuonna 1582. Turhautuneet iiläiset kääntyivät kuninkaan puoleen seuraavana vuonna. He kertoivat vihollisten polttamista kirkoista. Rasitukset olivat nousseet kohtuuttomiksi. Iiläisten ei tarvinnut palata takaisin tyhjin käsin Tukholmasta. Kuningas oli näet myöntänyt heille kirkon rakentamiseen 20 tynnyriä viljaa kruunun viljavarastoista.

Nyt kirkko rakennettiin Haminan yläpuolelle, jokitörmälle. On muistettava, että tuolloin elettiin sotavuosia. Pekka Vesaisen johdolla Perämeren rannikon miehet olivat vierailivat Kantalahdessa tuhoten. Sieltä tehtiin vastavierailu Iihin 24.8.1589. Iissä tuhottiin taloja ja niiden mukana uutuuttaan hohtava kirkko. Kansan suussa on noilta ajoilta saakka elänyt värikkäitä kertomuksia, miten kappalainen poltettiin elävältä lohiverkkoon kiedottuna suurella kivellä pappilan pihalla. Kirkkoherra päästettiin vapaaksi suuria lunnaita vastaan.

Taloudellinen lama vaivasi pitkään Iin seutua 1500 ja 1600 lukujen taitteessa. Kirkkon rakentamiseen jaksettiin ryhtyä vasta 1620, jolloin se rakennettiin nykyiselle paikalle. Uusi kirkko palveli seurakuntaa salaman sytyttämään tulipaloon vuonna 1693 saakka. Parin vuoden kuluttua nousi samalle paikalle pyhälle Laurentiukselle omistettu kirkko. Perttulinpyhän aamuna 23.8.1942 sekin paloi ankaran ukonilman aikana. Rauhanyhdistyksen rukoushuone toimi seurakuntalaisten jumalanpalvelusko koontumistilana vuoteen 1950, jolloin nykyinen kirkko vihittiin käyttöön.

Vanha Iin emäpitäjä oli laajimmillaan keskiajalla, jolloin se ulottui Simosta Ranualle ja Taivalkoskelle sekä pitäjän eteläosassa Kelloon. Emäpitäjä alkoi hajota 1600-luvulla. Pudasjärvi itsenäistyi vuonna 1639, mikä merkitsi myös Ranuaan ja Taivalkoskeen kuuluneiden alueiden siirtymistä pois emäpitäjästä. Samoihin aikoihin Haukipudas sai kappelioikeudet (1630).

Seuraavalla vuosisadalla Iin hajoaminen jatkui, kun Ylikiiminki (v.1765) ja Kiiminki (v.1781) saivat kappelioikeudet. Lopullisesti Kiimingin seurakunta ja sen mukana Haukipudas ja Yli-kiiminki kappeliseurakuntina irtautuivat emäpitäjästä vuonna 1858. Vain Kuivaniemi säilyi vielä Iin kappelina vuoteen 1894, jolloin se sai kirkkoherrakuntaoikeudet. Käytännössä Kuivaniemi itsenäistyi 1919 ja oijärviset siirtyi vät Kuivaniemen seurakuntaan vuonna 1921. Senaatin päätöksellä 16.12.1917 perustettiin Yli-Iin seurakunta. Vuodesta 1923 alkaen vanha emäpitäjä on elänyt nykyisten maantieteellisten rajojensa sisäpuolella, vaikkakin yli-iiläiset laskettiin Iin väkilukuun aina vuoteen 1932 saakka. (teksti Kyösti Elo)